Lohikäärmeet ovat osa kulttuuriamme. Maailman joka kolkassa on niihin liittyviä myyttejä ja legendoja, aina hesperidien puutarhaa vartioivasta Ladonista lohikäärmeeseen, joka järsii Yggdrasilin juuria.

Tunnetuin lohikäärmeisiin liittyvä tarina lienee kuitenkin Raamatussa, Jobin kirjassa (Job 41). Kuvauksen mukaan Leviatanilla oli selkäkilvet, jotka kävivät tarkoin toinen toiseensa, ja sen puhallus poltti kuin tuliset hiilet. Kuvaus on kieltämättä uskonnollinen ja runollinen, mutta se kuvaa tarkoin monien ratsastajien kokemusta. Ehkä tämän kuvauksen innoittanut muinainen otus jättäisi nykyajan lohikäärmeet varjoonsa?

Kaikki myytit eivät kuitenkaan osu aivan niin lähelle totuutta. Kiinassa Yuen Kien Lei Hanissa uskotaan, että lohikäärmeet saavat sarvensa elettyään 500 vuotta ja siipensä tuhannen vuoden jälkeen. Yksikään ratsastaja ei ole nähnyt sarvetonta lohikäärmettä, ja vielä vähemmän siivettömiä lohikäärmeitä. Marcelo onnistui kerran pääsemään lähelle pesää, kun Sandro hämäsi emoa, ja pesässä olevalla poikasella oli kuulemma siivet ja orastavat sarvetkin.

Jotkin hurjemmat väitteet, joita akateemikot pitävät mielikuvituksen tuotteina, saattavat olla lähempänä totuutta kuin kukaan aavistaakaan – kuten se, että asylialaiset ja mokait ratsastavat lohikäärmeillä taisteluun. Tiedämme, että lohikäärmeiksi kutsuttuja olentoja on olemassa, ja olemme ratsastaneetkin niillä, vaikka niitä ei olekaan kesytetty.

Kokemustemme perusteella nämä myytit ja legendat ovat enimmäkseen pelkkiä tarinoita, ja totuus on aivan toisenlainen. Ilmeisesti näitä olentoja on kuitenkin joskus ollut enemmän ja ne ovat olleet hedelmällisempiä. Ehkä ne ovat muiden eläinten tavoin kärsineet ihmisten leviämisestä ja kuolleet lähes sukupuuttoon.

Kiitos vaan pyhälle Yrjänälle.



Kirjoittanut Zoë